Kolme täsmäneuvoa

 

Sain jokin aika sitten viestin ihmiseltä vuosien takaa. Hän lähestyi minua pyytäen neuvoa. Kertoi rankasta elämäntilanteestaan, huolistaan ja murheistaan. Kysyi miten minä olen kaikista haasteista selvinnyt. Oli hyvin yllättävä ja samalla lämmittävä yhteydenotto. Hän kiitti avoimuudestani ja näistä kirjoituksista. Hymyilin.

 Autoin toki minkä pystyin. Samalla pohtien, että mikä minä olen neuvoja jakelemaan. En ole ammattilainen, en psykologi enkä terapeutti. Mutta ymmärsin pian, että olen paljon kokenut ja oppinut kokemusasiantuntija. En ole kirjoista oppinut selviytymistaitoja, en aiheesta väitellyt. Mutta elämänkoulun mittaiset maisterin paperit takataskussa kyllä on. Ja ne painavat aika paljon. Niille annan itsekin arvoa. Ja näköjään muutkin.

     Mitäkö neuvoja annoin? Valitsin kolme täsmäneuvoa, joista itse olen eniten hyötynyt.

1. Tee mieliasioitasi. Älä suorita. Jos tykkäät liikkua, liiku. Jos tykkäät tehdä käsitöitä, tee. Jos tykkäät leipoa. leivo. Jos tykkäät katsoa Netflixiä, katso. Älä pakota, anna itsellesi lupa hyvään. 

2.  
Puhu. Puhu, puhu ja puhu. Älä jää yksin huolinesi. Jaa huolet, murheet, epätoivo, pelot ja kaikki ne fiilikset, joita tunnet. Puhu niin paljon ja toistaen, että helpottaa. Niin paljon, että itsekin puhumisen kautta oivallat ratkaisuja, helpotuksia ja löydät voimaa. Jos et voi puhua, kirjoita. Anna kynän sauhuta. Anna paperin täyttyä kaikesta mitä mielessäsi pyörii. Älä arvostele kirjoittamaasi, älä välttämättä edes palaa kirjoituksiisi, voit vaikka polttaa ne. Anna vain pään tyhjentyä paperille. Huomaat taas miten oivalluksia syntyy kuin itsestään ja olo kevenee. Edes hieman. Ja se hiemankin on eteenpäin.

3. Ota huolihetkiä. Ota kellosta aikaa: puoli tuntia, tunti. Valitse itse. Anna itsellesi lupa itkeä, huutaa, rypeä surussa, pelossa, säälissä, murheessa. Anna itsellesi lupa oikein velloa ja olla maailman surullisin ihminen. Anna kaiken sonnan tulla kyyneleinä ulos. Räkä valuen, silmät turvonneena, naama punaisena. Ota huolihetkestä kaikki irti. Ja sitten lopeta. Niistä, pyyhi kyyneleet, pese kasvot, hengitä syvään, oikaise ryhti, katso itseäsi lempeästi. Voimaannu ja jatka keventyneenä eteenpäin. Ehkä vain pienin askelein. Mutta katse eteenpäin.

 


 Näillä neuvoin itse olen selviytynyt. Muitakin keinoja toki on takataskuun kertynyt, mutta nämä toimivat aina. Ei ne heti ihmeitä tee, mutta helpottavat. Huolihetken opettelin, kun lapseni sairasti syöpää. Lähdin metsään ja itkin, otin puolituntia ja annoin itseni rypeä. Ja jatkoin räkäitkun jälkeen eteenpäin. Helpotti. Sairaalassa tein saman suihkussa, lyhyen hetken, mutta helpottavan. Ja puhuin. Ystäväni ovat antaneet korvat niin monesti ja toimineet apuna, ihan vain kuunnellen. Puolisoni on ollut suurin apuni tässä, hän on itkut ja sanat ottanut vastaan niin monesti. Ja kynäkin on sauhunnut. 
 

Tällä viikolla olen joutunut kaivamaan nämä omat oppini jälleen käyttöön. Kun elämä on heittänyt paskaa rattaisiin ja pakottanut sopeutumaan taas uusiin haasteisiin, suru on ollut vahvasti läsnä. Asioita, joihin on sopeuduttava. Asioita, joita ei voi itse ratkaista. Asioita, jotka ovat tulleet osaksi elämää ja pysynevät siinä pitkänkin aikaa. Se saa mielen matalaksi. Kun lapsi, joka jo kertaalleen on kärsinyt yli minkään inhimillisen mittapuun, joutuu jälleen kärsimään. Ei hengenvaarallisesti, mutta muuten kohtuuttomasti. Sen enempää avaamatta, jokainen vanhempi ymmärtää, että oman lapsen kärsimykset ovat kamalinta mitä olla voi.

Olen siis tämän pääsiäisloman aikana pitänyt useammankin huolihetken. Olen räkäitkenyt metsässä ja kainalossa. Olen tehnyt mistä pidän: joogannut, kulkenut metsässä, ollut paljon ulkona, maannut sohvalla lapset kainalossa, ollut lähellä, istunut kannonnokassa ja laiturilla ja huokaillut. Olen puhunut. Paljon. Ja nyt kirjoitan. Alkaa taas hengitys kulkea, maailma kirkastua ja usko palautua. Sopeudun.

Omat opit toimivat. Taas. Olen onneksi saanut osakseni hyvän resilienssin. Tai matkani on sen sellaiseksi muokannut. Sopeudun ja selviän, tiedän sen. Ja saman taidon omaa lapseni. Hyvässä ja pahassa. Mutta välillä pitää rypeä, ei voi vaan puskea. Se antaa voimaa ja auttaa jaksamaan matkalla eteenpäin.

Ota sinäkin huolihetkesi, puhu ja tee hyvää tekeviä asioita. Tai mikä ikinä toimiikaan sinulla. Älä puske, anna pahan tulla ja mennä. Helpommalla lopulta pääset.  

 


Kommentit

  1. Pitäiskös sun Taina kirjoittaa kirja?
    Sun juttuja on ihana lukea, ne uppoo joka kerta, tavalla tai toisella, mutta positiivisesti ❤️
    Itse en oo lukija ja nyt pitkällä saikulla ollessani oon perehtynyt äänikirjoihin ja näitä sun kirjoituksia olisi kiva kuunnella 😊

    Kaikkea hyvää sulle ja perheellesi❣️ 😘

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun fibro tuli taloon

Onnea lapseni, teinini