Äitiys - tunteita ja oppia





Teinikin oli herätetty ennen kukkoa. Sieltä hän kömpi herättämään äitiä itse viime tingassa tehdyn kortin kanssa. Kuopus vanavedessään. Näyttelin nukkuvaa, kuten kaikki äidit tänä aamuna. Lopulta peitto jo hytkyi, kun en saanut pidätettyä hihitystäni. Nämä elämäni suurimmat opettajat otin kainalooni ja nautin hetkestä. Esikoinen oli soittanut ja aiemmin, saan hänet itse leipoman kakkunsa kera päivemmällä haliin.

 Siinä kainaloiset sylissäni silitin teiniä ja sanoin ääneen miten kiitollinen olen, että saan olla hänen äitinsä. Hän nyökkäili ja hymyili. Antoi silitellä. Muistelimme miten hän pikkuveljen ikäisenä kertoi ”ennen vanhaan”- tarinoita. Hän kertoi miten oli valinnut tulla minun lapsekseni. Miten hän oli työskennellyt Kiinan armeijassa, seikkaillut ties missä ja päätynyt Ruotsin kuninkaan armeijaan, josta lohikäärmeen selässä lensi luokseni. Rakastin näitä tarinoita. Rakastan edelleen.

 Tulin äidiksi ensimmäisen kerran yli 20 vuotta sitten. Sitten 13 vuotta sitten ja viimeisen kerran vajaa viisi vuotta sitten. Jokainen lapsi on opettanut minulle enemmän kuin mikään koulu. Jokainen lapsi on kasvattanut, hionut särmiä ja antanut perspektiiviä. Jokainen heistä on erilainen, aivan oma persoonansa omine haasteineen. Jokaisen äidin jokainen lapsi on opettaja, toiset enemmän kuin toiset. Äitiyden mukanaan tuoma elämänkoulu on arvokkaampi kuin mitkään maisterin paperit. 


Jokaisen lapsen kohdalla äitiys on erilaista. Kehitysvammaisen lapsen kanssa eletään aina jonkinlaista pikkulapsivaihetta. Ei kaikilta osin, mutta joiltain osin. Se lienee se raskain osuus hänen äitinä olemisessa. Samalla hänen kohdallaan ylpeys pienistäkin kehitysaskelista, opinnoista, itsenäistymisestä, itse leivotusta kakusta, itse soitetusta kyydistä, itse pestystä pyykistä saati omasta työpaikasta on hyvin suurta ja pakahduttavaa.


 Huolettoman keskimmäisen varhaislapsuus oli helppoa. Se oli iloista ja hauskaa. Muistan sen retkinä, onnellisena kotina ja perheenä, aktiivisena arkena. Hän oli ja on edelleen positiivinen maailmanparantaja, jonka kanssa suurimmat murheet olivat korvatulehdukset. Kunnes tuli pahin painajainen, lapsi sairastui vakavasti. Tuli syöpä. Lienee kovin koulu. Koulu, joka ei pääty. Lapsi on syövästä terve, mutta taudin jättämät jäljet yhä seuranamme. Yhdessä me kuljemme, opimme ja pärjäämme vastakin. Teinivuosien tuomine lisähaasteineen.  

 


Kuopus on syntymäpäivälahjani. Helppo lapsi, aurinkoinen ja positiivinen. Samalla rauhallinen ja harkitseva sekä vauhdikas ja hauska. Sekoitus vanhempiaan. Äitinä huomaan, ettei virtaa näin nelikymppisenä ole kuten oli kahden vanhemman lapsuudessa. Vaikka koenkin olevani hyvässä kunnossa, ei enää vaan irtoa kuten ennen. Ei niinkään vuodet vaan kokemukset, ne väsyttävät. Ja toisaalta antavat näkökulmia ja armollisuutta. Ei tarvitse jaksaa aina.


 Nämä kolme ovat aarteeni. Heidän eteensä annan kaikkeni. Välillä liikaakin. Ja samalla opettelen päästämään irti, koska niinhän se on: Lainaa vaan. Ja se on vaikeaa. Niin kovin vaikeaa. Esikoisen kanssa yritän tosissani, mutta hän ei tahdo päästää irti. Keskimmäinen taas yrittää räpistellä irti ja se taas on minulle haastavaa. Kuopuksen saan pitää vielä pitkään suojissani kokonaan. 


 Kahden vanhemman lapsen haasteissa juuri totesin, että voi kun tämä pienin saisi pysyä terveenä. Voi kun saisin sellaisen vielä kokea; lapsuuden ilman suurensuuria haasteita. Toki olemme käyneet tikkaamassa haavoja, tuubittamassa korvia ja korjaamassa hampaita. Ne on ihan ok. Niiden kanssa pärjään. Vaikka tiukkaa tekee. 


En edes uskalla kuvitella oman äitini huolta ja murhetta itseni kohdalla. Saati lastenlasten. Sen on täytynyt olla suuri. Mutta oman elämänkoulunsa ja taitonsa kautta hän on osannut tukea, antaa tilaa ja luottaa. Tänään kiitän häntä. Kiitän näin julkisesti ja kiitän, kun annan hänelle lämpimän rutistuksen. Onnea on äiti ja mummi, jota kuopus ensimmäisenä aamulla odottaa tulevaksi. Onnea on äiti, joka aina kuuntelee. Onnea on äiti, joka lapsen sairastuessa otti kopin esikoisesta, antoi aikaansa ja osoitti rakkautensa. Onnea on äiti, joka on.

Äidin sydän on suuri, mutta herkkä. Siihen koskee kovin helposti, se on syrjällään kovin helposti ja se tuntee kovin vahvasti. Tänään(kin) keskityn tuntemaan vahvasti, tuntemaan rakkautta ja ylpeyttä aarteistani.

 Hyvää äitienpäivää!



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun fibro tuli taloon

Onnea lapseni, teinini

Kolme täsmäneuvoa