Varjoa ja valoa

Huomasin metsässä mustikkamättäällä hyräileväni Suvi Teräsniskan biisiä Täydellinen elämä. En siksi, että elämä tuntuisi täydelliseltä vaan siksi, että siinä lauletaan 

"Elämä on varjoa ja valoa". 

Siinä lauseessa on se kaikki elämästä. Taistelua ja elo varjon ja valon välillä. Niiden kanssa.
Sopeutumista ja sovittamista, jotta ne yhdessä saisivat sopivan tilan elämässä.

"Elämä on sekoitus onnea ja surullisia vaiheita"

Sekoitus onnea ja surullisia vaiheita. Todentotta. Niitä elämä tarjoilee vuorotellen ja toisinaan myös yhtä aikaa. Siitä on kulunut vuosi jälleen todisteena. Täydellistä onnea, pieniä onnenpisaroita, onnistumisia ja mahtavia kohtaamisia. Hienoja uusia ihmisiä, unohtumattomia hetkiä ja suuria haaveita. Ja samaan aikaan menetyksiä, luopumista ja hautaamista. Murheita ja todellista sopeutumista. Varjoa, joka ei poistu vaan joka pitää ottaa asumaan.


Sitä taidetaan kutsua elämäksi. Ja mitä enemmän vuosia karttuu, sitä enemmän kokemukset ovat myös niitä varjoisia. Onneksi vuosien karttuminen tarkoittaa myös, ainakin jossain määrin, karttunutta viisautta. Taitoa jäsennellä, sopeutua, suhteuttaa. Ja lopulta hyväksyä. Ja niin se viisaus toivottavasti myös kasvaa kokemusten, sopeutumisen kautta. Ja auttaa lopulta siinä hyväksymisessä.

"Joskus se kyyneliin tiristää

Silloin kun itkun kaulukset kurkkua kiristää."

Itkuakin tarvitaan joskus enempi. Joskus riittää hennommat kyyneleet. Ei riitä kauluksen höllääminen, pihalle ne kyyneleetkin pitää saada.

"Mul on tapana mieltä purkaa, kertoo tosijuttuja"..."Silloin kaikkea en kanna sisälläin"

Mul on tapana kirjoittaa. Ja puhua. Juuri siksi, etten kaikkea kanna sisälläin. Välillä riittää kerta sanelu, toisinaan vaaditaan enemmän rivejä, tunteja puhumista. Mutta ulos ne pitää saada. Silloin varjot haalenevat, joskus poistuvat, ainakin saavat vaaleampia sävyjä. 


"Mul on tapana lauluun laittaa myös ne hyvän muruset,
Joiden ohitse huomaamatta kävelet"

Sitä valoa. Sitä on onneksi aina. Pienissä murusissa, isoissa palasissa ja kaikessa siltä väliltä. Sitä on niissä varjoissakin. Sitä on hetkissä. Muistoissa. Haaveissa. Sitä on. Aina. Valo on myös toivoa. Sitä mistä Maaret Kallio puhuu. Aina on toivoa. Varjon hetkissä, kun ne itkun kaulukset kiristää, huomio on hyvä kiinnittää valoon. Toivoon.


Miksikö näistä paasaan? No siksi, että sopeudun. Ja lopulta hyväksyn. Erilaisia ovat jaksot elämässä. Voisi ajatella, että  hyvä niin. Erilaisuus on hyväksi, tapoja on monia ja ei ole vuodet kaksosia. Se mitä viime kesänä, ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä teit, seikkailit ja kuljit, onkin tänä kesänä erilaista. Ja se on ihan ok. Se olisi oikeinkin ok, jos se olisi oma valinta. Mutta niin kauan kuin kerran elämääsi rajoittanut, pienentänyt ja pelottanut asia muistuttaa itsestään ja rajoittaa taas, on se ihan kaikkea muuta kuin ok. Syöpähoitojen myöhäisvaikutukset eivät ole ok. Seikkailijaystäväni ja minä harjoittelemme nyt varjon kanssa elämistä ja sen sisällä seikkailemista. Hyvin erilailla kuin ennen. Se kiristää kauluksia. Käsijarru päällä ajaminen.

"Kun mä laitoin paperille kaiken minkä mä menetin
Siinä samalla mä myös surut puolitin
Kun mä laitoin paperille kaikki hölmöt pelotkin
Vihdoin laulaa ne ulos uskalsin"

Kiitos, kun luit. Vihdoin laulaa ne ulos uskalsin. Ehkä puolitin surut ja murheet.

 Ja kohta on jo varjo enempi kaveri.

Kaikki on kuitenkin ihan hyvin.Varjoineen.










 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lapsikin sairastuu syöpään.

Se ei ole ohi, kun se on ohi

Pacing - lajeista haastavin