Minä, luonto, hyvinvointi ja kuntoutus

Lupasin kertoa miten luonto on hoitanut omaa hyvinvointiani. Täältä pesee. 

 

Lyhykäisesti ensin mainittakoon, että monessa elämäntilanteessa luonto on ollut korvaamaton apu varsinkin mielenterveyden mutta myös fyysisen kunnon kanssa. Kun valmistauduin ylioppilaskirjoituksiin, kävelin metsätietä mökille lukemaan ja keskittyminen oli helpompaa. Kun valmistauduin armeijaan, kohotin kuntoani metsässä. Kun lapset olivat pieniä, jaksoin kaiken paremmin, kun vein meidät kaikki metsään. Kun opiskelin, sain parhaan vastapainon luonnosta ja meren rannalta. Kun lapseni sairastui syöpään, ajatukset ja tunteet oli helpoin käsitellä metsässä. Kun on kiristänyt lujaa, metsä on rauhoittunut. Kun on itkettänyt, luonto on lohduttanut. Ja nyt olen ollut uudenlaisen tilanteen edessä viimeisen reilun vuoden ajan. Voisi sanoa, että tämän vuoden ajan luonto on hoitanut, korjannut ja auttanut rikkimennyttä. Kerron siitä.

Lyhyesti rikkimenneestä. Pitkittynyt krooninen stressi tarjosi oivan alustan borrelioosille ja koronalle tarttua lujaa kiinni. Ja rikkoa hermoston. Hyvin lyhyesti näin. Tässä kohtaa olennaista on, että hermosto meni rikki ja sitä oli, ja on, hoidettava. Hermosto on siitä haastava korjattava, että siihen ei ole täsmälääkettä, jonka voisi purkista napsia. Se on pitkälti mielen ja kehon uudelleen opettamista, aikaa vievää puuhaa, hidastamista, rauhoittamista ja itsensä tuntemista.Ja oppimista.

Sen tarkemmin hermoston rakenteeseen menemättä, on syytä mainita, että ilman hermostoa ihminen ei pysty toimimaan. Ja tästä voi päätellä, että rikkoutuneen hermoston kanssa eläminen on haastavaa. Hermosto kun ohjaa ihmisessä sisäelinten toimintaa, liikkumista, muistamista, ajattelua ja tietoisuutta.

 

Kun hermosto on rikki, toiminnot ovat myös rikki. Omalla kohdallani rikki mennyt hermosto oireili monella tapaa: aineenvaihdunta hidastui, palautuminen oli olematonta, sydän sykki turhankin lujaa, lihakset ja nivelet kipeytyivät, muisti pätki, sanat katosivat, pää oli höttöä, särkyjä, huimausta, näkö- ja kuulohäiriöitä. Muutamat mainitakseni. Ja valitettavasti, julkisen terveydenhoidon puolelta avun saaminen oli hyvin heikkoa. Onneksi oli vielä voimia ja järkeä tutkia ja selvittää asioita itse. Ja siis kuntouttaa itse itseään.

Itse itseni kuntouttaminen alkoi hissukseen: se sisälsi Yin-joogaa ja hengitysharjoituksia, niitä joilla rauhoitetaan hermostoa. Näiden lisäksi vein itseni luontoon. Mikä ei sinänsä ole lainkaan ihmeellistä. Mutta se, että vein itseni sinne vaikkei oikein olisi ollut voimia. Vein vaikka ensin harmitti, etten jaksa kuitenkaan kiivetä lempikalliolleni. Vein silti. Vein ensin vain pienen matkaa. Saatoin istua pienen puron vieressä ja vain kuunnella ja katsella virtausta. Toisena päivänä kuljin pidemmän matkan ja seuraavana se kostautui voinnin romahtaessa. Oli siis edettävä tosi hissukseen. Mutta joka päivä vein itseni luontoon. Sinikkäästi.

Koska olemme psykofyysinen kokonaisuus, luonnon vaikutukset kuntoutuksessakin olivat ja ovat moninaiset. Helpoin lienee ymmärtää vaikutukset fyysiseen kuntoon. Voisi ajatella, että kun joka päivä kulkee, kuntokin nousee. Varmasti näinkin, mutta...Kun hermosto on rikki, keho ei ota liikettä vastaan normaalisti eikä kehity samoin kuin "terveessä" tilassa. Tarvitaan kokonaisvaltaista ja monipuolista hyvää. Liikkeen lisäksi paljon läsnäoloa, hiljaisuutta ja rauhaa. Ja tässä uskon olevan luonnon suuren taian.

Kun sitä puroa katselin ja kuuntelin, aistin paljon. Ja aistit ovatkin se taikasana. Luonnossa, kun ylimääräiset ärsykkeet jäävät ulkopuolelle, aistit herkistyvät. Ja kun aistit herkistyvät, meidän on helpompi pysähtyä ja olla hetkessä läsnä, tietoisia. Ensin ympäröivästä, ulkopuolellamme olevasta, aistittavasta maailmasta. Ja hissukseen myös sisäpuolellamme olevasta maailmasta, omasta äänestä ja ajatuksista. Ja siinä läsnäolemalla opetamme hermostollemme, että kaikki on tässä hetkessä vallan hyvin. Rikkoutunut hermosto vaatii tässä opetusta ja muistutusta, koska se useasti juuri silloin on jatkuvassa stressitilassa.

Näistä pienistä hetkistä aloitin. Toisena päivänä kävelin kilometrin, toisena vain istuskelin puron varrella. Samalla hoidin mielenterveyttäni. Joka kerta, kun olin luonnossa ollut hetkenkin, huomasin yleisen mielialan paranevan. Vaikka fyysisesti olisi ollut miten kurja olla, mieli parani luontohetkien aikana. Ja tämä mielen vaikutus säilyi vaikkei läsnäolohetkien aikana hetkeksi alentunut syke vielä pysynytkään muutoin alhaalla. Mielenterveyden vaikutus kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on merkittävä, siksi tämä huomio tuntui vaikuttavan omaan kuntoutusmotivaatioon hyvin paljon. Parempi mieli...tiedät kyllä.

Kuten mainittu, hidasta on hermoston kuntouttaminen. Rikkimennyt hermosto kestää kovin huonosti melua, hälyä, vilinää. Se ottaa nokkiinsa liiasta sosiaalisuudesta, kognitiivisesta työstä tai fyysisestä rasituksesta. Väitän, että luonto on paras paikka antaa lepoa, rauhaa, hiljaisuutta ja palautumista keholle. 

 

Sitkeys usein palkitaan. Ja niin tässäkin. Kun hiljalleen kehossa alkaa tapahtua palautumista, aineenvaihduntakin alkaa toimia, uni paranee ja fyysinenkin kunto kohoaa. Hiljalleen todellakin. Ja niin sitä oppii samalla kuuntelemaan itseään. Kun fyysisesti jo jaksaa marssia pidempään, mieli ja keho kertoa millaisia annoksia on hyvä marssia.Vuoden jälkeen jaksaminen on parempaa. Ehjä ei vielä ole. Matka jatkuu.

Näin on minua luonto hoitanut, kuntouttanut ja tukenut. Ja onnekseni olen saanut kuulla vastaavia tarinoita muiltakin. Tarinoita miten luonto on ollut suurena apuna sairauden kanssa, mielenterveyden hoidossa ja fyysisessä kuntoutuksessa. Kannustankin kokeilemaan ja antamaan luonnolle mahdollisuuden. Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, luonnon hyvinvointivaikutukset ovat hyvin moninaiset. 

 

Millaisia kokemuksia kuntouttavasta luonnosta sinulla on?